Ääni kuului häilyvänä hänen yllään. Tyttö kietoutui tiukemmin peittonsa sisään. Huoneen ilma oli jäätävän kylmää, kuin hän olisi unohtanut ikkunansa yöksi auki. Väristys kulkeutui hänen kehonsa läpi.
- Minä palaan vielä, tulen hakemaan sinua.
Tytön silmät rävähtivät auki ja hän tutki säikähtäneenä huonettaan. Keltainen katuvalo valaisi huonetta. Kaikki tavarat olivat omilla paikoillaan. Hän oli potkinut nukkuessaan villasukat jaloistaan mytyksi sängyn jalkopäähän. Hän veti villasukat nopeasti jalkaansa ja käänsi kylkeään.
Se oli ollut vain unta, hyvin, hyvin omituista unta. Tyttö nukahti uudelleen ja kääntyili unissaan.
Mutta sitä hän ei huomannut, että hänen hiuksiinsa oli ilmestynyt lumenvalkea raita.
Aamulla hänen herätessään verhojen läpi suodattui liian kirkasta valoa. Pikainen vilkaisu kelloon paljasti tytön nukkuneen pommiin.
- Ei hitto! Silmu kiljaisi ja heitti peiton yltään.
Tummansiniset farkut, vaaleanpunainen toppi ja harmaa neuletakki saivat nyt kelvata. Hän harjasi nopeasti vaaleat hiuksensa läpi ja sitaisi ne kiinni niskaan.
Keittiön ovella leijaili vastaan tuoreen kahvin tuoksu. Silmu toivotti hyvät huomenet pöydässä istuvalle veljelleen ja haki astiakaapistaan tutun kahvimukinsa. Silmu laittoi kaksi paahtoleipä palaa paahtimeen ja lisäsi kahviinsa maitoa. Kiireessä hän hörppäsi kahvia liian nopeasti ja poltti suunsa.
- Aaa, polttaa, polttaa! Hän puhisi sylkäistyään kuuman kahvin lavuaariin.
Viileä vesi helpotti pistelevää kieltä ja Silmu sai juotua kahvinsa loppuun polttamatta kieltään uudelleen.
Kello päästi tutun äänensä ruokatunnin alkamisen merkiksi ja Silmu pakkasi kirjat reppuunsa. Silmun kaveri Reetta odotti luokan ulkopuolella ja yhdessä tytöt suuntasivat kohti ruokalaa.
- Oletko sä jo löytänyt vanhojenparia? Silmu kysyi, kun tytöt pääsivät istumaan pöytään.
- Mä ajattelin kysyä Markusta, Reetta sanoi ja punastui hiukan.
Samassa Markus käveli heidän pöytänsä ohitse ja Reetta painoi päänsä alas. Silmu vapautti ponnarin niskaan kiristämät hiukset.
- Joku taitaa olla pihkassa, Silmu kiusasi ja sai Reetan punastumaan vielä hieman enemmän.
- Ketä sä ajattelit kysyä? Reetta kysyi vaihtaen aihetta.
- En mä tiedä vielä, tanssinko ollenkaan vanhoja.
- Kyllähän me löydettäisiin sullekin pari, vaikka se Markuksen kaveri, Aleksiko se oli, Reetta sanoi ja vinkkasi silmää Silmulle.
Tytöt söivät ruokansa hiljaisuuden vallitessa, Silmun katsellessa turvallisesti ikkunasta ulos.
- Hei, sulla on ihan valkoinen raita hiuksissa, Reetta huomautti tyttöjen palauttaessa astioita.
- Ai, en mä ole huomannut, Silmu katsahti Reettaa hämmästyneenä.
- Täällä aika takana, Reetta sanoi ja heilutti suortuvaa ilmassa.
Tytöt olivat naulakoilla hakemassa reppuja, kun Markus saapui sisään koulun pariovista. Reetta katsahti Silmuun selvästi jännittyneenä.
- Nyt menet kysymään sitä, Silmu hoputti. – Kun se on kerrankin yksin, tyttö jatkoi seuraavalla hengenvedolla.
- Mutku… Reetta yritti.
- Ei kun menet, mä menen jo tunnille, Silmu sanoi ja lähti kävelemään kohti historian luokkaa.
Tunnin alussa Silmun kännykkä värisi housuntaskussa. Opettajan keskittyessä dioihin, Silmu vilkaisi vaivihkaa saapuneen viestin. Viesti oli Reetalta, Markus oli luvannut miettiä asiaa. Silmu huokaisi helpotuksesta, sillä Reetta ei ainakaan maininnut kysyneensä samalla Aleksia.
Koulun jälkeen Silmua odotti vino pino läksyjä, eikä hän muistanut enää lainkaan edellisyön outoa unta. Silmulla oli aivan tarpeeksi kestettävää lukiossa, saatikka sitten ennen aikojaan harmaantuvissa hiuksissa. Matematiikan derivaatan kiemurat kuitenkin hukuttivat muut ajatukset alleen.
Silmu rojahti väsyneenä sängyn pohjalle. Väsymys painoi tytön silmäluomia kiinni ja hän nukahti suurempia ajattelematta.
Yöllä, kun Silmu oli sikeimmässä unessaan, sama mies avasi komeron oven. Hän istuutui Silmun sängyn reunalle ja naputti kiivaasti otsaansa.
- Mitä tehdä, mitä tehdä, mitä ihmettä oikein tehdä, mies hymisi itsekseen.
Lopulta mies heitti Silmun päälle sinertävää pölyä ja hiipi takaisin komeroon.
Seuraavien viikkojen aikana hänen hiuksiinsa ilmestyi lisää valkeita raitoja. Lopulta niitä oli niin paljon, etteivät raidat jääneet keneltäkään huomaamatta.
- Mä harmaannun aivan liian nuorena, oikeasti, ei kukaan harmaannu 17-vuotiaana. Silmu tuskaili Reetalle sukiessaan hiuksiaan peilin edessä.
- Sun pitäisi varmaan stressata vähemmän. Reetta vastasi nauraen.
- Mutta jos sä jotain oikeaa apua noihin tarvitset, niin kokeile värjätä. Reetta jatkoi, ja hymyili myötätuntoisesti.
- Ei auta, kokeilin jo. Ne raidat ei vaan suostu värjääntymään. Silmu tuhisi ja nyki raivokkaammin hiuksiaan.
Silloin kello päästi tutun piippauksensa ja tyttöjen oli kiirehdittävä väkijoukon läpi tunnille.
Seuraavana yönä Silmu nukkui levottomasti. Kun hän vilkaisi kelloa yhden aikaan, hän huomasi huoneen nurkassa liikehdintää. Äkkiä tyttö oli täysin virkeä, hänen sydämensä tuntui hyppivän kurkussa.
- Kuka sä olet? Silmu kuiskasi ja pelkäsi herkkäunisen äitinsä heräävän.
- Älä pelkää, unista tuttu vanha ääni sanoi.
- Olen Tuiske, Joulupukin oikea käsi ja koordinaattori, ääni jatkoi.
- Oletko sä ihan sekaisin päästäsi? Silmu kysyi ja valmistautui huutamaan apua.
- En lainkaan. Tuiske sanoi ja astui varjoista katulampun kelmeään valoon.
Miehellä oli lumenvalkeat hiukset ja suora napaan asti yltävä parta. Selässään hänellä oli reppu ja jalassa kuluneet huopatossut. Punaista hiippalakkiaan mies puristi kädessään.
- Mitä sinä täällä teet?
- No, normaalisti minä olisin Pukinpajalla vahtimassa tonttujen työtä, mutta Pukki itse pyysi minua tulla selvittämään sekaannusta, joka tapahtui vuosia sitten.
- Mutta miten minä siihen liityn?
- No… tuota… kun… um… sinä olet se sekaannus. Tuiske hypisteli nolostuneena lakkiaan.
- Mi-mitä? Silmu sanoi ja nipisti itseään.
Tämän täytyi olla unta. Anna tämän olla unta.
Au. Tämä ei ollut unta, hän oli hereillä.
Hän oli täysin hereillä.
- Niin, tuota noin. Olit ilmeisesti pienenä päätynyt postipakettiin ja sinut oli lähetetty normaaliin maailmaan adoptoitavaksi. Tuiskeen posket punoittivat helakanpunaisina.
Silmu tuijotti Tuisketta epäuskoisena, miehen täytyi olla umpihullu.
- Miten voit olla varma, että se olen juuri minä?
- Näkeehän sen hiuksistasi.
Silmu vilkaisi itseään pöydällä olevasta peilistä. Tyttö tukahdutti kauhistuneen huudon kurkkuunsa. Hänen hiuksensa hehkuivat täysin valkoisina. Silmu nyökkäsi hiljaisena Tuiskeelle ja mies jatkoi tarinaansa.
- Mihinkäs minä jäinkään? Tuiske naputti otsaansa.
- Aivan niin, juurikin niin, sinun olisi nyt korkea aika muuttaa Korvatunturille ja osallistua tonttukoulutukseen. Joulukuu alkoi tasan tunti ja kaksikymmentäviisi minuuttia sitten.
- Muuttaa? Silmu parahti epäuskoisena.
- En minä ole mikään Harry Potter!
- Siinäpä muuten vasta kelpo nuorukainen, Tuiske hymyili jollekin muistikuvalleen.
- Mutta en minä voi Korvatunturille muuttaa, mitä äiti ja isä sanoisivat?
- Jätä se minun huolekseni. Tuiske sanoi ja kaiveli reppuaan.
- Mutta nyt, hop-hop, kasaahan tavarasi, Säihke on aivan pian täällä.
- Säihke?
- Näet kohta. Tuiske hymähti vastaukseksi.
Silmu haki hammasharjansa vessasta. Hän pakkasi pikaisesti reppuunsa hiusharjansa, muutaman rakkaimman kirjansa, villasukkansa, kännykkänsä ja vaatteitansa. Yllensä hän laittoi tavallista paksumman kerroksen vaatteita ja kietoi kaulaansa paksuimman huivinsa. Hän suuntasi eteiseen ja nykäisi talvikenkänsä jalkaan.
Tuiske ojensi hänelle jonkin vihertävän mytyn.
- Ota tämä, tarvitset sitä.
Vihertävä mytty paljastui samanlaiseksi hiippalakiksi kuin Tuiskeella.
- Miksi ihmeessä tarvitsen tätä?
- Se pitää paremmin lämpöä, matkalla tulee usein kylmä.
Silmu ei vastannut mitään, vaan veti lakin kiltisti päähänsä.
- Jaahas, Säihke onkin jo täällä.
Ulkona satoi hiljalleen lunta. Pakkanen sai varpaat kipristymään villasukkien sisällä. Hän ei ollut vieläkään varma, ettei Tuiske ollut umpihullu. Voisiko hän vielä kääntyä takaisin ja perua koko jutun? Mutta toisaalta, kuka ei haluaisi päästä näkemään oikeasti Joulupukin ja Pukinpajan?
Tuiske pysähtyi pihatielle ja pälyili ympärilleen. Samassa siniseen hiippalakkiin pukeutunut nainen tuli kulman takaa poron ja reen kanssa.
- Tässä on Säihke ja tämä poro tässä on Kipinä. Tuiske huitoi käsillään kohti kaksikkoa.
- Hei, Silmu tervehti kaksikkoa ujosti.
Säihke nyökkäsi vastaukseksi ja nappasi Silmun repun kädestä.
- Kipinä pitää sinusta jo nyt, Säihke kuiskasi Silmulle vaivihkaa.
- Älkää lörpötelkö, meillä on kiire, Tuiske sanoi ja vilkaisi 26 viisaria sisältävää kelloaan.
- Hyppäähän kyytiin, Säihke sanoi ja siirsi lähes tyhjän säkin reen takaosaan.
Joulupukin takomo, luki reen kylkeen naulatussa kultaisessa laatassa. Silmun teki mieli nipistää itseään. Hän oli ollut kahdeksan, kun hän oli lopettanut uskomisen Joulupukkiin, löydettyään vanhempien lahjapiilon vaatekomerosta. Nyt hänen odotettiin äkkiä uskovan taas Joulupukkiin.
Säihke kapusi kyytiin reen toiselta puolelta ja Tuiske seurasi heti Säihkeen perässä.
- Noniin Kipinä, lähdetään! Säihke huudahti ja napsautti sormiaan.
Samassa sekä kelkka että poro leijuivat metrin verran ilmassa. Tuiske painoi reen etuosassa olevasta napista ja reki yhdistyi lennonjohtoon.
- Joulupukin virallinen lennonjohtotorni, lennonjohtajanne Hyrinä, heleä naisääni kajahti kaiuttimista.
- Säihke täällä, olisin lähdössä kohteesta Etujörö-Maahinen-Töppö, saammeko lähtöluvan?
- Lähtölupa myönnetty, Hyrinä vastasi ja Kipinä lähti juoksemaan ilmassa.
Silmu vilkaisi alas ja huomasi postilaatikon ja pihatien pienentyneen huomattavasti. Iltapala pyrki ylös kurkussa, kun Silmu nosti katseensa ylös.
- … matkalle ei pitäisi osua lentokoneita, vältelkää kuitenkin lentämästä hirveän korkealla, ensikertalaisilla saattaa hyvinkin tulla matkapahoinvointia, Hyrinä vastasi jommankumman kysymään kysymykseen ja arvasi selkeästi Silmun voinnin.
- Kiitos paljon Hyrinä, Tuiske vastasi. – Otamme yhteyttä viimeistään ennen laskeutumista.
- Kiitos itsellenne.
Tuiske painoi jälleen jotakin nappia ja reen valtasi iloinen joulumusiikki.
- Ei taas Tontturadiota, tiedät hyvin, että vihaan sitä, Säihke sähähti.
Kompromissiksi Tuiske käänsi radiota hiukan hiljemmalle. Silmu huomasi silmiensä painuvan väkisinkin kiinni, vaikka matkalla olisi varmasti ollut paljon nähtävää.
- Herätys unikeko, olemme perillä, Säihke sanoi ja ravisti Silmua olkapäästä.
- Häh? Silmu kysyi ja hieroi unisena silmiään.
- Olemme Korvatunturilla, Säihke sanoi pyöritellen silmiään.
Ja totta tosiaan, kun Silmu katseli ympärilleen – hän oli toden totta saapunut Korvatunturille.
2. luukku
0 kommenttia:
Lähetä kommentti